TÄYDENTÄVÄN/VAIHTOEHTOISEN (CAM) LÄÄKETIETEEN TULEVAISUUS

Vaihtoehtoinen-täydentävä lääketiede, josta käytetään englanninkielistä lyhennettä CAM (Complementary and Alternative Medicine) on aihe, joka viime vuosina on herättänyt tavattoman paljon vastustusta, skeptisyyttä ja voimakkaita tunteita ja josta tiedepiireissä on paljon keskusteltu sekä puolesta että vastaan. Kaikesta huolimatta ihmiset ovat alkaneet käyttää sitä yhä enemmän ennaltaehkäisevästi ja myös sairauksien hoitoon. CAM:n puolestapuhujiin ja vastustajiin kuuluu arvostettuja tiedemiehiä ja potilasjärjestöjä. Miksi sitten CAM:n suhtaudutaan niin vihamielisesti? Johtuuko vihamielisyys ja vastustus siitä, että se ei ole “tieteellisesti todistettua”. Voisiko CAM:lla olla paikka terveydenhoitosysteemissämme, jos siitä olisi enemmän tieteellistä näyttöä?

CAM sisältää suuren ja heterogeenisen joukon terapioita, kuten vaihtoehtoiset hoitomuodot (esim. homeopatia, naturopaattinen lääketiede) biologiset hoidot (esim. ravintolisät, vitamiini- ja hivenainehoidot), energiaterapiat ( esim. Reiki), manipulaatio- ja kosketusterapiat (esim. osteopatia, kiropraktiikka, vyöhyketerapia), keho/mieliterapiat (esim. meditaatio). Kuluttajille on tarjolla yli 200 erilaista terapiamuotoa. CAM on niin laaja käsite, että siitä on lähes mahdoton puhua yksittäisenä terapiamuotona. Kun väitämme, että CAM on epätieteellistä tai huiputusta on sama asia kuin jos tekisimme hedelmäkoktailin, jossa on liian monta erilaista hedelmälaatua ja tekisimme yleisen päätelmän, että tämä maistuu pahalta. Joistain terapioista on jopa kohtalaisen paljon tieteellistä näyttöä (esim. akupunktio, ravitsemushoidot, manipulaatio- ja rentoutusterapiat). Eräistä hoidoista on vain vähän tieteellistä näyttöä (homeopatia) ja esimerkiksi energiahoidoista ei ole lainkaan tieteellistä näyttöä. Mutta tieteellisen näytön puute ei välttämättä tarkoita sitä ettei niillä ole vaikutusta. Usein kyvyttömyytemme ymmärtää näiden terapioiden vaikutusmekanismeja tekee meidät epäluuloisiksi. Tähän asti CAM terapioiden tutkimukseen on ollut vaikea löytää kunnon rahoitusta, lisäksi monissa terapioissa kaksoissokkotutkimukset eivät usein ole mahdollisia metodologisista ongelmista johtuen (esim. akupunktio ja rentoutusterapiat).

Useimmat CAM-terapiat perustuvat kokonaisvaltaiseen filosofiseen käsitykseen ihmisestä, jonka tulisi olla tasapainossa ympäristönsä kanssa. Tyypillinen tällainen hoitomuoto on traditionaalinen kiinalainen lääketiede (TCM), joka pohjautuu pääasiassa fysiologiaan eikä anatomiaan kuten länsimainen lääketiede. Esimerkiksi perinteisessä länsimaisessa lääketieteessä kipu ymmärretään paikallisena oireena ja myös hoidetaan sellaisena kipulääkkeillä, kun taas traditionaalisessa hoitosysteemissä kipu ymmärretään kehon epätasapainona, joka vaikuttaa potilaaseen kokonaisvaltaisesti (aiheuttaen unettomuutta ja masennusta) ja siksi myös hoidon tulisi olla kokonaisvaltaista. Tästä syystä samoja oireita voidaan hoitaa erilaisilla menetelmillä potilaan kokonaistilanteesta riippuen. Eikö tämä ole todellista kokonaisvaltaista hoitoa siitä huolimatta, että emme tiedä millä mekanismilla hoito vaikuttaa tai meillä ei ole käytettävissämme mittareita, joilla paranemisprosessia voitaisiin mitata.

CAM:n tiukat vastustajat ovat usein ylimielisiä ja ennakkoluuloisia, heiltä puuttuu kyky kuunnella ja ymmärtää potilasta ja kyky omaksua uusia asioita. Lääketieellisellä Medline haulla löytyy satoja tutkimuksia, jotka osoittavat, että CAM-terapiat toimivat, tosin täytyy myöntää, että useissa julkaisuissa tutkimusasetelmat ja kontrolli ovat puuttellisia ja löytyy vain harvoja kaksoissokkoutettuja tutkimuksia. Toisaalta jos joutuisimme tekemään kaksoissokkotutkimuksia kaikesta mahdollisesta, meillä olisi töitä muutamaksi vuosisadaksi. Ovatko siis kaksoisokkoutetut tutkimukset ainoa ratkaisu ongelmaan. Koululääketieteessä käytetään hoitojen arvioimiseen useita menetelmiä lähtien kaksoissokkotutkimuksista (taso I) aina asiantuntijalausuntoihin ja konsensuspäätöksiin (tasoV). Herääkin kysymys, miksi CAM:lle ei hyväksytä tason II-V todistusaineistoa, kun se usein riittää koululääketieteessä. Hyvätasoisten tiedelehtien toimitusten ennakkoluulo saattaa olla myös esteenä tutkimusten julkaisemiselle, sillä CAM-aiheet eivät kiinnosta tiedelehtien toimittajia, jonka seurauksena lähetetyt tutkimusartikkelit palautuvat bumerangina tekijöilleen.

Kaikesta julkisesta negatiivisesta kanpanjoinnista huolimatta potilaat kuitenkin vaativat yhä enemmän kokonaisvaltaista lähestymistä terveydellisiin ongelmiinsa ja siksi CAM-terapioiden käyttö täydentävänä hoitomuotona on väistämättä lisääntymässä ja integroitumassa lääketieteeseen myös Suomessa.
Lopuksi tulee mieleen Schopenhauerin uuden tieteellisen totuuden kolme kehitysvaihetta: ensin sitä väheksytään, sen jälkeen vastustetaan kiivaasti ja lopulta se hyväksytään itsestään selvyytenä.